Kohta täytyy alkaa pitää silmällä, ettei kirjoita kahta kertaa samasta Potterista... :D

~ ~ ~

13-vuotiaan Harryn kesäloma on pilalla, kun ilkeä Marge-täti tulee vierailulle. Harry yrittää parhaansa mukaan pitää itsensä kurissa ja ottaa vastaan kaikki Margen alati suoltamat halventavat kommentit, jotta vierailun päätteeksi saisi sedältään allekirjoituksen lupalappuun, joka takaa pääsyn Tylyahon kylään. Kaikki menee hyvin siihen saakka, kun Marge erehtyy loukkaamaan Harryn edesmenneitä vanhempia. Harry menettää malttinsa ja epähuomiossa paisuttaa tädin, joka leijailee ulos ovesta ja ylös taivaalle. Harry tietää taikomisesta aiheutuvan hankaluuksia ja pakenee yöhön.

Pakomatkallaan hänelle selviää, että jästiuutisissakin näkyvyyttä saanut massamurhaaja Sirius Musta onkin todellisuudessa karannut velhovankila Azkabanista. Hän saa myös tietää, että Musta on hänen omilla kannoillaan. Vuosi Tylypahkassa alkaa, ja linnan muurit tuntuvat läpitunkemattomilta - mutta ovatko ne todellisuudessa sitä?

~ ~ ~

Jos totta puhutaan, Pottereista kirjoittaminen käy aina vain hankalammaksi, sillä - kuten olen aiemminkin todennut - mitäpä järkevää sitä osaisi sanoa kirjasarjasta, joka on melkein puoli elämää?

Kirjoitin "yritän kuitenkin" ja pyyhin sen pois. En yritä.

Mutta tämäkin tuli taas luettua. Kolmannentoista kerran.

Koko suku on koolla antaakseen nimen Lorrainen vauvalle. Äidin mielipide on tässä tapauksessa toisarvoinen, sillä suvun perinteitä täytyy kunnioittaa, eikä isoäitiä saa loukata antamalla vauvalle nimen, jota hän ei hyväksy. Nimiehdotuksia satelee, mutta kaikki kaatuvat erimielisyyksiin. Kokous päättyy, eikä vauvalla ole vieläkään nimeä.

Kun vauva sitten yhtäkkisesti sairastuu, on suvulla hätä kädessä: eihän hän voi kuolla nimettömänä! Kun loppu näyttää väistämättömältä, on vanhan isoäidin pakko kutsua paikalle viimeinen toivo - naislääkäri, vaikka hän periaatteesta vastustaakin naisen toimimista lääkärinä. Kun vauva sitten saadaan pelastettua, on aika antaa nimi - ja mikäpä sen oikeampi tapa kiittää pelastavaa enkeliä, kuin antaa vauvalle hänen nimensä. Marigold.

Marigold varttuu suvun tiukassa otteessa, mutta oikeasti elää aivan omassa maailmassaan. Hän näkee asioita, joita kukaan muu ei näe. Hän nauttii yksinkertaisista asioista: auringonnousuista, kissoista, puista ja kukista. Tätähän aikuiset eivät voi ymmärtää, mutta Marigold ei heistä piittaa.

~ ~ ~

Totta puhuen Marigoldin lukemisesta on jo sen verran pitkä aika, etten muista kaikkia tapahtumia niin hyvin, että voisin kirjoittaa kunnollisen juonitiivistelmän. Muistan kuitenkin olon, joka kirjan lukemisesta jäi.

Montgomery - niin kuin Austenkin - nojaa kaikissa kirjoissaan samaan, hyväksi todettuun kaavaan. Kummankaan kirjailijan tapauksessa tämä tietty paikalleen jämähtäminen ja uudistumattomuus on ainoastaan vahvuus. Minuun näissä vanhoissa, romanttisissa kirjoissa vetoaa nimenomaan niiden tekemä vaikutus ja se olo, joka jää pitkäksi aikaa takakannen sulkemisen jälkeen. Marigold on hyvin samantapainen kirja kuin Runotytöt; päähenkilö on ylpeän suvun hieman hyljeksitty vesa, joka väistelee rajoittavia sääntöjä pakenemmalla omaan maailmaansa. Tämä "oma maailma" on kaunis paikka, jossa kaikki tavalliset asiat saavat uuden merkityksen. Montgomerylla itsellään on ilmeisesti ollut kyky nähdä kaunista kaikessa ympärillään olevassa - ei hän muuten olisi pystynyt kirjoittamaan kokonaisia kirjoja siitä. Voin itse vain haaveilla pystyväni samaan.

Marigoldin lumottu maailma oli heräteostos. Käväisin nopeasti Kirjatorilla aikaa tappaakseni, ja huomasin hyllyssä kultaisena hohtavan kirjan, jonka kannessa luki isolla "Montgomery". Suhtauduin kirjaan aluksi hieman epäilevästi, sillä olen huomannut, että minun kohdallani Montgomeryn kirjojen viehätykseen liittyy olennaisesti se, että painokseni on vanha ja erityisesti vanhahtavasti käännetty. Tämä kirja on suomennettu vuonna 2009, joten olin miltei varma, että se olisi käännöksessä menettänyt osan lumouksestaan. No, tästäkin huolimatta kirja veti minua puoleensa, joten nappasin sen hyllystä ja riensin kassalle. Lukemisen aloitettuani olin hyvin kiitollinen, että olin ostanut kirjan, sillä lumous oli tallella. Kirjasta jäi sama leijuva olo kuin muistakin montgomeryista.

Vaikka minulla ei tosiaan ole aina kykyä nähdä kaikessa kaunista, olen huomannut, että sitäkin voi harjoitella. Istun viikoittain bussissa melko pitkiä aikoja, ja usein sitä tulee vain tuijotettua ulos ikkunasta mitään näkemättä. Kerran päätin tuijottamisen sijaan oikeasti katsoa, mitä ulkona on. Katselin ihmisten pihoja ja löysin vaikka mitä hienoa ja mielenkiintoista; puut olivat täynnä lunta ja hohtivat auringonpaisteessa. Bussimatkan päätteeksi olin aivan haltioitunut: miten paljon kaunista maailmasta löytyykään!

The Pevensie children - Lucy, Edmund, Susan and Peter - are taken to the English countryside to escape the bombings in London. They settle down to an old professor's enormous house that is full of things to discover. One day they decide to go exploring the house and find a room with nothing but a huge wardrobe in it. While the others simply move on to the next room, Lucy thinks the wardrobe looks very interesting. She steps into it - not closing the door, of course, as she's a very sensible little girl and knows how foolish it is to shut oneself into a wardrobe - and finds no back wall but a wintry forest.

In the forest Lucy meets a faun called Tumnus, who explains her all about the magical land she's just stepped into; the land's called Narnia, and there's winter there forever and never Christmas. That's because of the evil Witch ruling the land. Tumnus takes Lucy to his place to have tea, but is actually making plans on kidnapping her and taking to the White Witch - since the Witch has ordered everyone to do so if they should ever come across a Son of Adam or a Daughter of Eve. In the end, the faun has not the heart to do that, and Lucy gets back to the professor's house, only to find out no time has passed in the real world while she's been away.

Soon enough, all the four children end up in Narnia when hiding in the wardrobe. They go to see Mr. Tumnus, but they find his house torn apart and a message from the police: the faun's been taken to prison for a betrayal to the Witch. The children meet a beaver who's most delighted to see them, as their appearance in Narnia gives its inhabitants hope that one day the Witch will lose her power over the land. Aslan is on the move, the beaver says. Suddenly they discover Edmund's gone; he's gone to the Witch whom he's met before and grown fond of. Lucy, Susan and Peter have no choice but to stay in Narnia and help the inhabitants and the rightful king, Aslan, to win the Witch in order to get their brother back and save Mr. Tumnus.

~ ~ ~

Narnia-sarja kuuluu niihin kirjoihin, joista on yksinkertaisesti pidettävä - fantasiaklassikoihin, joihin voi palata aina uudelleen. Narnia ei menetä viehätystään, vaikka siellä piipahtaisi sataan kertaan.

Luin nyt ensi kertaa Narniaa englanniksi. Siitä on jo aikaa, kun olen lukenut kirjat suomeksi, mutta mielestäni Lewisin ihana lastenkirjamainen kielenkäyttö korostuu alkukielellä vielä paremmin kuin käännöksessä. Kirjasta löytyy hauskoja "älä kokeile tätä kotona" -tyylisiä varoituksia pienille ja vaikutteille alttiille lukijoille, kuten tuo juonitiivistelmäänkin ujuttamani "it is very foolish to shut oneself into a wardrobe", jota toistetaan useaan kertaan. Lastenkirjojahan nämä ovat, siitä ei ole epäilystäkään, mutta kukapa olisi liian vanha lukemaan lastenkirjoja. Tai kuten Lewis asian ilmaisee LWW:n omistuskirjoituksessa:

My Dear Lucy,
I wrote this story for you, but when I began it I had not realized that girls grow quicker than books. As a result you are already too old for fairy tales, and by the time it is printed and bound you will be older still. But some day you will be old enough to start reading fairy tales again. You can then take it down from some upper shelf, dust it, and tell me what you think of it. I shall probably be too deaf to hear, and too old to understand a word you say, but I shall still be
your affectionate Godfather,
C.S. Lewis

Minulla tuota "liian vanha satuja lukemaan" -vaihetta ei ole koskaan ollutkaan, ja hyvä niin. Nyt olen taas palannut Narniaan, ja olen siitä hyvin iloinen. Narniaa on vain pakko rakastaa. <3

For Narnia, and for Aslan!

Nuori paimenpoika, Santiago, elää tavallista elämäänsä paimentaen lampaitaan. Häntä vaivaa kuitenkin uni, jonka hän on nähnyt hiljattain, ja hän hakeutuu ennustajan luo ottamaan selvää sen merkityksestä. Ennustaja ei häntä vakuuta, mutta turhautuneena tien varressa istuessaan hänen luokseen pysähtyy vanha mies, joka esittelee itsensä Kuninkaaksi. Kuningas kehottaa poikaa seuraamaan untaan ja lähtemään kohti Egyptin pyramideja, joilta hän löytäisi aarteen. Se on pojan elämäntie, jonka seuraaminen toisi hänelle onnea ja viisautta.

Poika lähtee matkalle yli Välimeren ja kohti pyramideja. Egyptiin saavuttuaan hän menettää kaikki rahansa luotettuaan väärään ihmiseen, ja päätyy töihin kristallikauppaan. Lopulta poika tapaa englantilaisen miehen, joka kertoo hänelle alkemiasta. Yhdessä poika ja mies lähtevät karavaanin mukaan matkalle yli aavikon ja kohti pyramideja; englantilaisen tarkoitus on tavata alkemisti, joka osaisi opettaa hänelle kullan tekemisen taidon, ja poika tahtoo seurata elämäntietään.

~ ~ ~

Alkemistista ja Coelhon muista teoksista on kohkattu paljon viime vuosina. Odotukseni olivat siis korkealla, kun aloitin kirjan. Alkemisti ei todellakaan ole mitään kevyttä iltalukemista, vaan sen ymmärtämiseen tarvitaan oikeaa keskittymistä ja asioiden pohtimista. Alkemisti voi muuttaa lukijansa elämän, sanoo takakansi, mutta minun elämääni se ei pahemmin hetkauttanut. Toki vastaan tuli lukiessa asioita, joita jäi hetkeksi miettimään, ja lauseita, jotka jäivät muhimaan pääkoppaan, mutta ne katosivat melko pian. En syytä tästä kirjaa enkä kirjailijaa, vaan olosuhteita, joissa kirjaa luin. Alkemistia ei pitäisi lukea väsyneenä sängyssä, eikä muutaman minuutin tappamiseksi välitunnilla.

Oikeastaan ainoa hetki, jolloin olisin ollut valmis ymmärtämään kaikki kirjan tarjoamat hienot elämänohjeet, oli päivänä, jolloin sain lukemisen päätökseen. Minulla oli kaksituntinen hyppytunti, joten istahdin alas ja päätin lukea mukanani roikkuvan kirjan loppuun. Ulkona pakkasta oli yli kaksikymmentä astetta, ja aurinko paistoi isojen ikkunoiden läpi koulun aulaan ja täytti sen valkoisella valolla. Laitoin napit korviini ja kuuntelin Potter-soundtrackeja. Siinä aloin jo vähän tajuta, mitä Alkemisti yritti minulle selittää. Kirjan alkupuolisko oli kuitenkin mennyt sen verran ohi, että lopun valaistumisesta ei ollut enää juuri hyötyä, mutta ainakin kirjasta jäi lopulta hyvä maku.

Ehkä joskus annan Alkemistille uuden mahdollisuuden muuttaa elämäni.

Allan Karlsson on ehtinyt elämänsä aikana vaikka minne. Hän on tavallinen ruotsalainen tallaaja, joka on sattumalta päässyt muun muassa tutustumaan Yhdysvaltain presidentti Harry Trumaniin, estänyt Winston Curchillin jysäyttämisen taivaan tuuliin, ylittänyt Himalajan, viettänyt viisitoistavuotisen loman Balilla ja auttanut atomipommin teossa niin länttä kuin itääkin.

Eletään vuotta 2005, ja Allan Karlsson täyttää sata vuotta. Hetken mielijohteesta hän kuitenkin kiipeää huoneensa ikkunasta ulos kukkapenkkiin välttääkseen vanhainkodilla järjestetyt satavuotiskutsut, joille on tulossa paljon ihmisiä kaupunginjohtajasta paikallislehdistöön. Kukkapenkistä matka jatkuu sinne minne tohveleihin verhotut jalat johdattavat. Satavuotiaan jalat eivät tietenkään ole mitenkään vahvinta tekoa, joten kulkuväline vaihtuu pian linja-autoon, sen jälkeen resiinaan, Mersuun ja vielä kerran linja-autoon. Matkan varrelta mukaan tarttuu rahaa, ihmisiä, pidätysmääräys sekä norsu.

~ ~ ~

Vaikka en yhtään Paasilinnan romaania ole lukenut, voisin kuvitella tämän olevan samaa lajia. Kansikin on melko paasilinnamainen, ja Jonasson on julkisesti tunnustautunut kyseisen herran ihailijaksi.

Satavuotias on täysin absurdi ja täydellisen hulvaton tarina. Kahta juonta kuljetetaan yhtäaikaa; toinen kertoo satavuotiaan ja hänen seurueensa järjettömästä matkasta, toinen valottaa Allanin menneisyyttä. Alussa juonet olivat tasapainossa, mutta loppua kohti menneisyyden osuus kasvoi vähän liian suureksi, mikä aiheutti ajoittain pienimuotoista pitkästymistä ja sai toivomaan nykyisyyteen paluuta.

En voi kuin ihailla Jonassonin mielikuvitusta. Allanin menneisyys kietoutuu moniin historiallisesti tärkeisiin tapahtumiin, mikä on jo itsessään vaatinut paljon taustatyötä, ja Allanin ujuttaminen keskeiseksi henkilöksi näissä tapahtumissa on tehty todella uskottavasti. Myös karkumatkan kulku on aivan sekopäinen - ja sellaisena mielettömän hauska - enkä ainakaan itse kykenisi sellaista luomaan. Tämän lisäksi lopussa matkaseurue syöttää syyttäjälle vaihtoehtoisen (ja heille hieman edullisemman) version matkan kulusta, ja se on aivan hauskuudeltaan ja sekopäisyydeltään samaa luokkaa oikean version kanssa.

Kaiken huumorin keskeltä löytyy pieni yhteiskuntakriittinen hiukkanenkin: lopussa kuvaillaan Allanin päätyminen vanhainkotiin, ja huoneeseensa päästyään paljon nähnyt ja kokenut mies menettää hetkessä elämänhalunsa. Koko karkumatkaan tulee aivan uusi näkökulma.

Suosittelen!

~ ~ ~

- Onko nämä rahat hankittu rehellisesti?
- Ei alkuunkaan, sanoi Benny.
- Etsiikö poliisi teitä?
- Luultavasti sekä poliisi että rosvot, Benny sanoi. - Mutta enimmäkseen rosvot.
- Mitä bussille on tapahtunut? Keula on aivan mäsänä.
- Törmättiin täyttä vauhtia rosvoon.
- Kuoliko se?
- Ikävä kyllä ei. Se makaa tuolla bussissa. Sillä on aivotärähdys ja murtuneita kylkiluita, oikea käsivarsi on murtunut ja oikeassa reidessä on iso avohaava. Tila on vakava mutta vakaa, niin kuin tavataan sanoa.
- Toitte sen sitten tänne?
- Niin huonosti on asiat.
- Mitä muuta minun pitäisi tietää?
- No jaa, ehkä se että me tapettiin matkan varrella pari muuta rosvoa, tuon bussissa viruvan puolikuolleen kavereita. Yrittävät saada takaisin niitä viittäkymmentä miljoonaa, jotka osuivat meidän käsiin.
- Viittäkymmentä miljoonaa?
- Viisikymmentä miljoonaa. Miinus erinäiset kulut. Muun muassa tämän bussin hankinta.
- Miksi te ajelette bussilla?
- Meillä on tuolla takana norsu.
- Norsu?
- Sen nimi on Sonja.
- Norsu?
- Aasialainen.
- Siis norsu?
- Norsu.
Bosse oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:
- Onko norsukin varastettu?
- Ei, niin ei kyllä voi sanoa.
Bosse vaikeni jälleen. Sitten hän sanoi:
- Illalliseksi on grillikanaa paistettujen perunoiden kanssa. Sopiiko?