Koko suku on koolla antaakseen nimen Lorrainen vauvalle. Äidin mielipide on tässä tapauksessa toisarvoinen, sillä suvun perinteitä täytyy kunnioittaa, eikä isoäitiä saa loukata antamalla vauvalle nimen, jota hän ei hyväksy. Nimiehdotuksia satelee, mutta kaikki kaatuvat erimielisyyksiin. Kokous päättyy, eikä vauvalla ole vieläkään nimeä.

Kun vauva sitten yhtäkkisesti sairastuu, on suvulla hätä kädessä: eihän hän voi kuolla nimettömänä! Kun loppu näyttää väistämättömältä, on vanhan isoäidin pakko kutsua paikalle viimeinen toivo - naislääkäri, vaikka hän periaatteesta vastustaakin naisen toimimista lääkärinä. Kun vauva sitten saadaan pelastettua, on aika antaa nimi - ja mikäpä sen oikeampi tapa kiittää pelastavaa enkeliä, kuin antaa vauvalle hänen nimensä. Marigold.

Marigold varttuu suvun tiukassa otteessa, mutta oikeasti elää aivan omassa maailmassaan. Hän näkee asioita, joita kukaan muu ei näe. Hän nauttii yksinkertaisista asioista: auringonnousuista, kissoista, puista ja kukista. Tätähän aikuiset eivät voi ymmärtää, mutta Marigold ei heistä piittaa.

~ ~ ~

Totta puhuen Marigoldin lukemisesta on jo sen verran pitkä aika, etten muista kaikkia tapahtumia niin hyvin, että voisin kirjoittaa kunnollisen juonitiivistelmän. Muistan kuitenkin olon, joka kirjan lukemisesta jäi.

Montgomery - niin kuin Austenkin - nojaa kaikissa kirjoissaan samaan, hyväksi todettuun kaavaan. Kummankaan kirjailijan tapauksessa tämä tietty paikalleen jämähtäminen ja uudistumattomuus on ainoastaan vahvuus. Minuun näissä vanhoissa, romanttisissa kirjoissa vetoaa nimenomaan niiden tekemä vaikutus ja se olo, joka jää pitkäksi aikaa takakannen sulkemisen jälkeen. Marigold on hyvin samantapainen kirja kuin Runotytöt; päähenkilö on ylpeän suvun hieman hyljeksitty vesa, joka väistelee rajoittavia sääntöjä pakenemmalla omaan maailmaansa. Tämä "oma maailma" on kaunis paikka, jossa kaikki tavalliset asiat saavat uuden merkityksen. Montgomerylla itsellään on ilmeisesti ollut kyky nähdä kaunista kaikessa ympärillään olevassa - ei hän muuten olisi pystynyt kirjoittamaan kokonaisia kirjoja siitä. Voin itse vain haaveilla pystyväni samaan.

Marigoldin lumottu maailma oli heräteostos. Käväisin nopeasti Kirjatorilla aikaa tappaakseni, ja huomasin hyllyssä kultaisena hohtavan kirjan, jonka kannessa luki isolla "Montgomery". Suhtauduin kirjaan aluksi hieman epäilevästi, sillä olen huomannut, että minun kohdallani Montgomeryn kirjojen viehätykseen liittyy olennaisesti se, että painokseni on vanha ja erityisesti vanhahtavasti käännetty. Tämä kirja on suomennettu vuonna 2009, joten olin miltei varma, että se olisi käännöksessä menettänyt osan lumouksestaan. No, tästäkin huolimatta kirja veti minua puoleensa, joten nappasin sen hyllystä ja riensin kassalle. Lukemisen aloitettuani olin hyvin kiitollinen, että olin ostanut kirjan, sillä lumous oli tallella. Kirjasta jäi sama leijuva olo kuin muistakin montgomeryista.

Vaikka minulla ei tosiaan ole aina kykyä nähdä kaikessa kaunista, olen huomannut, että sitäkin voi harjoitella. Istun viikoittain bussissa melko pitkiä aikoja, ja usein sitä tulee vain tuijotettua ulos ikkunasta mitään näkemättä. Kerran päätin tuijottamisen sijaan oikeasti katsoa, mitä ulkona on. Katselin ihmisten pihoja ja löysin vaikka mitä hienoa ja mielenkiintoista; puut olivat täynnä lunta ja hohtivat auringonpaisteessa. Bussimatkan päätteeksi olin aivan haltioitunut: miten paljon kaunista maailmasta löytyykään!