Harryn kesäloma on ollut ankea. Ihmeellinen vuosi Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa tuntuu vain kaukaiselta unelta, kun loitsukirjat ja luudanvarsi on lukittu portaiden alapuoliseen komeroon, eikä yksikään ystävä tunnu välittävän edes sen vertaa, että lähettäisi kirjeen. Yhtäkkiä hänen huoneeseensa ilmestyy Dobby-niminen kotitonttu, joka kieltää Harrya palaamasta enää kouluun, sillä Tylypahkassa on tuleva tapahtumaan jotain kauheaa.

Dobbyn varoituksesta huolimatta Harry palaa kouluun vietettyään ensin lopun lomaansa Kotikolossa, jonne Weasleyn perheen pojat hakevat hänet lentävällä autolla. Kun syyskuun ensimmäinen koittaa, on koko joukko King's Crossilla valmiina nousemaan junaan. Jostain kumman syystä portti laiturille yhdeksän ja kolme neljäsosaa on kuitenkin sulkeutunut Harryn ja Ronin nenän edestä. He eivät jää neuvottomiksi, vaan lentävät Weasleyn Ford Anglialla kouluun.

Tylypahkassa alkaakin pian tapahtua kummia, kuten Dobby on ennustanut. Harry kuulee ääniä tyhjästä, ja joku hyökkäilee jästisyntyisten oppilaiden kimppuun. Seinään on kirjoitettu hirmuinen viesti: Salaisuuksien kammio on avattu. Harry ystävineen päättää päästä syyllisen jäljille.

~ ~ ~

Sain Salaisuuksien kammion syntymäpäivälahjaksi yksitoista vuotta sitten, täyttäessäni seitsemän. Pieni kun olin, ja varustettu hyvällä mielikuvituksella, alkoi tarina elää päässäni. Hätkähdin joka kerta, kun kammion hirviö sihisi "Revin... raatelen... tapan...".  Jouduin hoitamaan vessakäynnit mahdollisimman vikkelästi, koska pelkäsin, että vessanpöntöstä hyppää jättiläiskäärme. Ehkä oli siksi ihan ymmärrettävää, ettei äiti antanut minun koskea Azkabanin vankiin vielä muutamaan vuoteen...

Tällä kertaa Salaisuuksien kammio aloitti sadan kirjan projektini. Lukiessani tajusin, etten ollut lukenut kirjaa moneen vuoteen; oli vähän kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa. Eihän kirja mitenkään uudelta tuntunut, mutta en ainakaan muistanut sitä ulkoa. :D

Jostain kumman syystä pysähdyin tällä kertaa useasti ihailemaan kirjan kansikuvaa. Moni haukkuu Mika Launiksen (Launiin? Mitäh?) kansitaidetta, mutta minä olen aina pitänyt siitä. En tiedä miksi, mutta nyt jotenkin SK:n kannen värit oikein hyppäsivät silmille. Johtuu ehkä tästä kuvasta; SK on aina ollut minulla vihreä kirja, mutta nyt huomasin kannen sinisetkin sävyt. Tärkeä huomio, eikö? :D

Kuten joskus aiemmin kirjoitin jostain Potterista, en osaa arvostella tätäkään. Ei jotain sellaista arvostella, jonka on lukenut lukemattomat kerrat, ja johon haluaa edelleen palata ihan yhtä monesti.